tiistai 5. heinäkuuta 2011

Kiitos.

Tää asia on nyt ollu Juhannuksesta asti mulla mielessä ja nyt viikonlopun jälkeen tuli vaan entistä enemmän sellanen fiilis että tästä on avauduttava.
Ihmiset.. Siis mikä ihmisiä vaivaa? Ihmiset on niin hemmetin kiittämättömiä. Ihmiset ei osaa arvostaa sitä mitä niillä on vaan valittaa koko ajan jostain. Toiset valittaa vaan jostain pikku asioista kuten, kuinka nyt on asiat huonosti kun parturi leikkas hiukset huonosti ja väärän värisetkin tuli. Tai että auto hajos, telkkari hajos, läppäri ei toimi.. Toiset taas ei valita vaan yhdestä asiasta vaan valittaa että koko elämä kusee ja jotkut vajoo valittamisessa niinkin alas että puhuu ääneen siitä kuinka ois ollu kiva jäädä edellisyönä humalassa auton alle ja kuolla pois. Anteeks kielen käyttöni mut mitä helvettiä?

Tapasin Juhannuksena tytön josta mainitsin yhdessä tekstissä aiemmin, se tyttö sai mut miettiin näitä asioita. Se tyttö ja sen tytön tarina sai mut kyyneliin sillon Juhannuksena ja no en varmaan ollu ainoa jonka silmät kostui.

Tyttö kertoi että kun hän syntyi sanottiin ettei hän tule koskaan kävelemään. Nyt tyttö on käynyt olikohan 16sta leikkauksessa ja taas on yksi suuri leikkaus tulossa. Nyt tyttö kävelee. Tytön kävely näyttää siltä että jalka on kipeä tai että siinä on jotain vikaa, mutta tyttö kävelee eikä anna jalan haitata elämää. Tyttö käy töissä, viettää aikaa kavereiden kanssa, tytöllä on poikaystävä ja tytöstä näkee että hän nauttii elämästään. Tyttö kertoi tarinaansa meille koska eräs meistä uskaltautui kysymään varovasti että mikä jalkaa vaivaa. Tyttö ei vaivautunut asiasta vaan sanoi että on hienoa että kysyttiin koska ei halua että ihmiset vain tuijottaa ja pohtii asiaa itsekseen. Tyttö kertoi että leikkaukset on olleet rankkoja mutta hän on aina jaksanut uskoa että leikkaukset auttavat ja että jonain päivänä hän vielä kävelee.
Läheiset ovat olleet tytön tukena, läheiset ja tyttö itse ovat jaksaneet uskoa ja toivoa ja rakastaa niin paljon että tyttö todellakin kävelee nykyään ja se on mielestäni uskomatonta. Tälläinen asia todistaa mun mielestä sen että ihmeitä voi tapahtua ja sen että kun tarpeeksi uskoo asioihin ne tapahtuvat. Kun matkassa on usko, toivo ja rakkaus mikään ei voi pysäyttää meitä.

Tytön tarina saa pohtimaan että mikä meitä ihmisiä vaivaa kun emme osaa olla onnellisia joka päiväisistä pienistä asioista? Miksi pidämme kaikkea mitä meillä on itsestään selvyytenä?
Jos nyt ei juuri löydy kaapista sitä kivaa paitaa minkä haluaisi pukea päälle, tai jos auto on hajonnut, auton akku on loppu, tai jos ulkona sataa niin mitäs sitten? Me olemme elossa, me olemme terveitä, meillä on asunnot, perheet, ystävät, työpaikat, koulu.. Jos työpaikka ei miellytä, etsi uusi. Jos et tykkää käydä koulua, lopeta se koulu ja mieti mitä haluat oikeasti tehdä. Jos et ole tyytyväinen esimerkiksi syömis tottumuksiisi ja fyysiseen kuntoosi, lopeta se paskan syöminen ja lähde lenkille. Ei ne asiat valittamalla parane, eikä varsinkaan sillä että jatkat asioiden tekemistä samoin kuin ennenkin. Ja kaikista pahinta on valittaa ja samaan aikaan tehdä kaikki ne kamalat asiat joihin olet tyytymätön yhä uudestaan ja uudestaan.
Onhan se omien rutiinejen ja tapojen, työpaika tai koulun vaihtaminen pelottavaa mutta sitten se on tehty ja voit alkaa tekemään asioita joita oikeasti haluat elämässäsi tehdä.
Kun valitamme näistä asioista emme muista että elämässä on paljon hyviäkin asoita joista saamme olla kiitollisia. Meille on annettu liikaa kaikkea joten emme enää osaa iloita pienistä asioista.Välillä emme osaa iloita isommistakaan asioista.

Tuo tyttö Juhannuksena ei valittanut mistään. Miksi? Tuo tyttö tietää ettää jokainen hänen astumansa askel on suuri siunaus ja lahja. Hän tietää että hänen oli määrä istua pyörätuolissa koko elämänsä mutta nyt hän kävelee ja elää normaalia elämää. Voisinpa tytön olemuksesta päätellä että hän hiljaa sisällään joka aamu kiittää siitä että saa nousta sängystä seisomaan ja kävellä itse aamiaiselle. Hän varmasti huomaa ulkona upean kesäisen tuoksun ja nauttii auringon säteistä ihollaan. Hän varmasti jopa nauttii siitäkin kun sukat kastuvat märällä sateisella ilmalla, hänhän kävelee itse omilla jaloillaan. Vaikka hän kävelisikin sateessa tai lätäkössä, hän kävelee. Kun kuuntelin tytön tarinaa en voinut olla miettimättä kuinka urhea hän on. Mietin myös kuinka onnekas hän on, tavallaan. Hän osaa iloita ja olla onnellinen, hän osaa olla kiitollinen.

Ottakaamme siis jokainen oppia tästä ja kiittäkäämme hiljaa mielessämme seuraavan kerran kun nousemme sängystä omille jaloillemme, kun astumme itse omin jaloin seuraavan kerran ulos asunnosta. Kiittäkäämme siitä että näemme, tunnemme, haistamme ja kuulemme, osaamme puhua..Kiittäkäämme siitä että meillä on perhe ja asunnot. Kiittäkäämme ihanista ystävistämme ja jokaisesta hetkistä heidän kanssaan. Kiittäkäämme siitä että me olemme.Olkaamme onnellisia jokaisesta hetkestä.

Kiitos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti